fbpx

Henna Haapala

Facebooktwitterlinkedin

Kerran ala-asteella luokkakaverini teki suurelle paperille esitelmän perunasta. Oli oikein esimerkkikin, viipale aitoa pottua A3:lle kiinnitettynä. Koska esitelmät eivät vielä olleet valmiita, ne pinottiin luokan reunalle odottamaan seuraavaa kertaa.

 

Havainnollistavaksi tehosteeksi tarkoitettu perunaviipale oli epäonneksi liimannut muidenkin oppilaiden esitelmät tiiviiseen nippuun, eikä niitä enää ehjänä irti saanut. Kun opettaja näki tämän, hän synkistyi: “Etkö sinä tiedä, että perunasta tehdään liimaakin!?”

 

Mistäpä poika olisi asian aavistanut, en tiennyt silloin minäkään. Sivustaseuraajallekin tunnelma tilanteessa oli ikävä.

 

Lapsen näkökulmasta opettaja on arvovaltainen aikuinen, joka pitää hallussaan viisasten kiveä. Kukapa hänen tuomitsevan katseen alle haluaisi.

 

Väkisinkin kommentti nostaa häpeän pintaan ja tuo mieleen sen, että minussa on jotakin vikaa, kun en perunasta tarpeeksi ymmärtänyt.

 

 

Olisiko parempi lakaista maton alle?

 

Jotta mokasta seurannut häpeä ei enää toistuisi, alkaa helposti välttelemään virheitä.

 

Huono puoli tässä on se, että virheitä peittelemällä ja varomalla oma luovuus ei voi kukoistaa samalla tavalla kuin silloin, jos uskallat olla aidosti oma itsesti tilanteessa kuin tilanteessa.

 

Oma uniikki lahjasi tälle maailmalle jää piiloon, jakamatta.

 

Usein virhe tuntuu sulautuvan osaksi ihmistä itseään. Hän ajattelee, että virheen tehdessään ihminen itse olisi jotenkin virheellinen ja epäonnistunut. Ehkä tämä saa aikaan sen, että virheet tuntuvat niin pahalta, ja ne lakaisisi mieluiten maton alle.

 

Moni meistä on kasvatettu siten, että tahattomastakin erehdyksestä on seurannut tuntuva rangaistus. On paljon perheitä, sukuja, työyhteisöjä, joissa mokailua ei ole katsottu hyvällä. Vain onnistuessaan on saanut kiitosta.

 

Opettajamme reaktio aikanaan luokkakaverini virheeseen ei kertonut tuosta pienestä pojasta, hänen kyvyistään tai huonommuudestaan. Kyse oli opettajamme senhetkisestä jaksamisesta ja empatiakyvystä, jota korkea stressitaso heikentää.

 

 

Älä anna pottuliiman liimata mieltäsi maan rakoon

 

On tärkeää ymmärtää, että vaikka teet virheitä, sinä olet arvokas juuri sellaisena kuin olet. Sinussa elämän kipinä, joka on suuri ihme. Sitä ei mikään määrä virheitä tai epäonnistumisia voi pyyhkiä pois.

 

Kun uskot totuuden itsestäsi, voit katsella mokaa itsesi ulkopuolella olevana asiana, ja oma mielialasi pysyy parempana. Sisälläsi on kaikesta huolimatta rauha ja luottamus.

 

Kun oma mieli ei muserru maan rakoon omasta epäonnistumisesta, on enemmän voimaa  ja intoa oppia virheestä. Virheiden peittely sen sijaan vie energiaa, eikä mahdollista niistä oppimista.

 

Uskalla olla rehellisesti sinä itsellesi ja muille

 

Näyttelijä Minttu Mustakallio pohti eräässä tapahtumassa sitä, miltä tuntuu kun kesken esiintymisen unohtaa vuorosanansa. Tässä yhteydessä hän ei edes maininnut sanaa virhe. Sen sijaan hän totesi: “Mulle on sattunut vaikka mitä, siis vaikka mitä! Kyllä niistä aina jotenkin selviää.”

 

Omien sanojensa mukaan Mustakalliolle ei ole luontevaa hyödyntää kuiskaajaa, vaan hän keksii  jotakin muuta vuorosanojen kadotessa mielestä.

 

Eräässä näytöksessä häneltä oli tippunut 800 katsojan edessä tekoviikset, mikä oli alkanut naurattaa häntä hirmuisesti. Vastanäyttelijätkin olivat jo lopettaneet näyttelemisen naurunpuuskan loppumista odotellessaan.

 

Yleisö oli myös  huomannut poikkeaman käsikirjoituksessa. Mustakallio ei enää ollenkaan muistanut, mitä piti seuraavaksi sanoa.

 

Hän sanoo sattumuksesta näin: “Sellaisessa tilanteessa on hyvin läsnä, kun miettii, mitä seuraavaksi sanoisi. Yleensäkin on hyvä olla läsnä. Esiintymistilanteessa yleisö aistii minusta ja minä yleisöstä.  Koska esiintyminen on luontevaa minulle, minun on helppoa olla rehellinen yleisön edessä.”

 

Kommentin perusteella arvelen, että Mustakallio ei esiintyessään pelkää omasta puolestaan. Hän ei pelkää virheitä – ei taiteile trapetsilla, jonka alapuolella velloo häpeän kuohut. Hänen jalkansa ovat tukevasti luottamuksen maaperässä.

 

Hän näkee noissa tilanteissa totuuden itsestään – hän on ihan ok, vaikka sattuisikin jotakin yllättävää.

 

Salaisuus taitaakin olla siinä, että mitään peiteltävää ei ole. Kun kulkee häpeän, huonommuuden ja ulkopuolisuuden läpi, huomaa, että jäljelle jää ihmisyys. Ihmisyys on ihan ok.

 

Silloin olemme rehellisesti läsnä toisillemme, omana itsenämme. Voimme nauttia elämän lahjasta ja jakaa lahjaamme myös muiden iloksi ja hyödyksi – pelotta.